Pääomakerroin makro- ja mikrotaloudellisena investointikriteerinä

Abstract

Tämän selvityksen rakenne on seuraava. Toisessa luvussa tarkastellaan pääomakertoimen, taloudellisen kasvun ja työllisyyden välisiä suhteita. Lähinnä osoitetaan, että pääomakertoiI men alentamisesta ei suinkaan välttämättä seuraa pääomien tehokas käyttö ja mahdollisimman korkea työllisyysaste. Pääomakertoimen muuttamisen vaikutukset kasvuun ja työllisyyteen riippuvat ratkaisevasti pääoman ja työvoiman laadullisten ominaisuuksien kehityksestä ts. siitä, millä tavalla pääomakerrointa muutetaan. Jos pääoma pyritään jakamaan "tasan" run"saan tuotannontekijän (työvoiman) kesken siten, että otetaan käyttöön jo vanhentunutta työintensiivistä teknologiaa, taloudellinen kasvu tuskin nopeutuu, vaikka työllisyys paranisikin. Nämä laadulliset ominaisuudet puolestaan heijastuvat pääoman ja työvoiman raja- ja keskimääräisissä tuottavuuksissa ja siten myös empiirisesti varsin vaikeasti mitattavassa tuotannontekijöiden kokonaistuottavuudessa ja täten viime kädessä kansantalouden tuotantofunktiossa.

Kolmannessa luvussa tarkastellaan kansainvälisen kauppateorian rakenneselityksiä ja osoitetaan pääomakertoimen olevan varsin läheisessä yhteydessä ns. tuotannontekijäsuhdeteoreemaan. Ne yleisoletukset, joiden varassa pääomakertoimesta lähtevät allokaatioväittämät ovat, täsmentyvät tässä edelleen. Suomen kannalta erääksi keskeisimmäksi oletukseksi näyttää muodostuneen työvoiman runsausoletus. Mikäli työvoimaa ei voida Suomessa pitää suhteellisesti ottaen runsaana tuotannontekijänä, putoaa useimmilta pääomakertoimesta lähteviltä väittämiltä perusta pois, koska pääomakerroinanalyysin makrotaloudellisen efektin on oletettu pätevän vain vajaatyöllisyystaloudessa.

Neljännessä luvussa tarkastellaan pääomakertoimen alentamisen väitettyjä suotuisia vaihtotasevaikutuksia. Väittämä on lähtöisin J.C. Ingramin yhtälöistä, joiden mukaan kansantalous voi kestää vaihtotaseen heikentymättä sitä suuremman investointiasteen, mitä alhaisempi on pääomakerroin tai/ja mitä korkeampi on säästämisaste. Tämän väittämän paikkansapitävyyden osoitetaan todellisuudessa riippuvan mm. siitä, että investoinnit suoritetaan ilman inflaatiota ja että suhteelliset hinnat eivät prosessin kestäessä muutu maan kannalta epäedullisempaan suuntaan. Ratkaisevin oletus on myös tässä yhteydessä se, että maassa on olemassa käyttämättömiä työvoima- ym. kasvun vaatimia resursseja, jolloin investointeja suoritettaessa niiden vaihtoehtoiskustannus on nolla. Koska mitkään näistä oletuksista tuskin pitävät Suomen oloissa paikkaansa, ovat pääomakertoimen alentamisen suotuisat vaihtotasevaikutukset varsin epävarmalla pohjalla. Myöskään vajaatyöllisyystaloudessa ei näitä vaihtotase-efektejä voi pitää kovin luotettavina.

Mahdollisuuksia korjata varjohintapolitiikalla pääomakertoimen puutteita tarkastellaan viidennessä luvussa. Varjohintoja, joiden avulla siis pyritään korjaamaan todellisia hintasuhteita, voidaan approksimoida lineaarisella ohjelmoinnilla tai tuotantofunktiosta käsin. Käytännössä lienee kuitenkin varsin vaikea saada luotettavat arviot kansantalouden tasapainotilaa pitkällä tähtäimellä vastaaville työn ja pääoman varjohinnoille.

Oheinen analyysi on pääomakertoimeen liittyvien väittämien kriittisen tarkastelun lisäksi samalla eräänlainen yleiskuvaus pääomakertoimesta investointikriteerinä. Kuudennessa luvussa "Pääomakertoimen soveltaminen projektitasolla" lähdetäänkin tavallaan siitä, että vaikka koko kansantalouden tasolla vielä voitaisiinkin osoittaa pääomakertoimen muuttamisen tietyt suotuisat seuraukset, niin pääomakertoimen soveltaminen mikrotasolla ja mikrotason vaikutusten sovittaminen yhdenmukaiseksi makrotason halutun vaikutuksen kanssa kohtaa suuria vaikeuksia. Ne johtuvat mm. varjohintojen mittaamisongelmasta, työvoiman tarjonnan puutteellisista aloittaisista ja alueittaisista ennusteista sekä pääomakäsitteen määrittelyongelmasta.